perjantai 28. syyskuuta 2012

Olkaamme ylpeitä kuuroudestamme


Siivosin vähän kaappia ja löytyi pino kuurojenlehtiä. Pitäisi lajitella aikajärjestykseen. Olen laittanut lehtien väliin muistiinpanoja, mitä erilaisia hyviä kirjoituksia on tullut luettua. Tällä viikolla vietetään kansainvälistä kuurojen viikkoa. Sen kunniaksi haluan ottaa esille kuurojen lasten opetuksen.

Kun kävin lukiota Mikkelin kuulovammaisten koulussa 1990-luvun alussa ja yksi opettajista oli Arto Räsänen, joka opetti meille suomalaista viittomakieltä. Muistan hyvin, kuinka hyvin hän osasi viittoa ja hän selitti meille lukiolaisille viittomakielen variaatioita. Nauroin kerran hänelle, ja ajattelin, että kuuleva se keksii kaikenlaisia viittomia. Kuinka väärässä olinkaan! Monen vuoden päästä huomasin vanhemman kuuron viittovan sitä vanhaa viittomaa, josta Arto kertoi.

Arto oli kyllä aikaansa edellä. Hän kirjoitti jo 1960-luvulla viittomakielen kehittämisestä, sillä hän huomasi, että puuttui paljon viittomia. Siihen aikaan kouluissa ymmärrettiin, että kuurot lapset tarvitsevat viittomakieltä. Siirtyminen puhekielestä viittomakieleen ei ollut kovinkaan kivutonta, sillä moni opettajista ei osannut viittoa. Onneksi Kuurojen Liitto järjesti viittomakielen kursseja, vaikka oli enimmäkseen viitottua suomea.

Vuoden 1984 Kuurojen lehdessä (8/1984) ilmestyi Arto Räsäsen kirjoitus kuurojen lasten opetuksesta. Siinä Arto puolusti rohkeasti kuurojen oikeuksia:

"Aika alkaa olla kypsä vastaanottamaan ajatuksen, että äidinkieli on se tehokkain keino, millä kuuro ihminen voi luoda itselleen henkisesti voimakkaamman, varmemman ja rikkaamman identiteetin. Tarkoitan tällä äidinkielellä viittomakieltä, meidän kuulevien kuurojenopettajain itsekkäät pyrkimykset ovat olleet esteenä kouluelämän aikan. Samat itsekkäät syyt ovat olleet kuurojen lasten vanhemmilla. Vanhemmilla ehkä enemmän vielä tiedostamton halu torjua ajatus, että minun lapsellani on eri äidinkieli kuin meillä muilla kuulevilla perheenjäsenillä."

Siinä kirjoituksessa Arto otti esille myös kuurojen lasten opettajien koulutuksen ja pätevyyden puutteen. "Se ajatus on kuinka kuuleva henkilöä, suomenkieli äidinkielenää, voi opettaa kuuroa henkilöä, jolla on eri äidinkieli, viittomakieli. Ajatusleikkiä jatkaen voisin heittää arvoisille kolleegoilleni mietittäväksi, kuka haluaisi lähteä Ruotsiin opettamaan ruotsalaislapsia ja heille ehkä vielä ruotsinkieltä. Lisää mietittävää, kuinka suhtautuisitte venäläiseen opettajaan, joka tulisi opettamaan omaa suomalaista lastamme peruskouluun, ei venäjän kieleen vaan yleisten aineiden tai suomen kielen opettajaksi."

Tänä päivänä tilanne on niin toisenlaista kuin silloin 1980-luvulla. Ei saada olla kuuro vaan. Mitä pahaa kuuroudessa on? Miksemme voi antaa kuurojen olla kuuroja? Vanhemmuus on elämän yksi vaikemmista tehtävistä. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut hyvin yksilökeskeiseksi. Arvot ovat muuttuneet hyvin koviksi. Heikompi yksilö ei pärjää kilpailuhenkisessä maailmassa. Kuuro lapsi ei aina sovi kiireiseen perheeseen, jossa vanhemmat tekevät pitkää työpäivää. Kaksikielinen kasvatus vaatii paljon työtä, jos vanhemmat eivät osaa entuudestaan suomalaista viittomakieltä. Mietin, että kuurot lapset tarvitsisivat oikeasti kuuroja opettajia, jotka voisivat auttaa lasten kuulevia vanhempia. Miksi nykyään suurin osa kuuroista lapsista on yksikielisten/suomenkielisten opettajien vastuulla? Miten voimme tukea kuurojen lasten ja nuorten itsetunnon kehitystä?

Muistakaamme olla ylpeitä ja iloisia kuuroudesta. Olen hyvin ylpeä, että olen kuuro, vaikka tekee kipeää seurata kuurojen lasten ja nuorten kärsimystä. Jos haluat lisätietoja nykypäivän kuurojen ja huonokuuloisten lasten olosuhteista, niin kannattaa perehtyä tähän:

http://www.lapsiasia.fi/c/document_library/get_file?folderId=5535297&name=DLFE-20222.pdf

Hyvää kansainvälistä kuurojen viikkoa!

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Selittämistä vai tulkkaamista?

Joskus voi sattua kaikenlaisia hassuja juttuja kun on kuuro. Huomasin pari päivää sitten Jyväskylän kävelykadulla itkevän lapsen äitinsä kanssa. Äiti yritti laittaa lapsen kengät takaisin ja oli myös isoäiti auttamassa. Huomasin, että ilmapallo oli irronnut putkesta. Menin auttamaan ja laitoin ilmapallon takaisin putkeen, sitten ojensin itkevälle lapselle, joka sitten rauhoittui ilmiselvästi. Mutta tyttäreni nauroi kovasti minulle, sillä lapsen äiti oli sanonut lapselleen, ettei oteta ollenkaan ilmapalloa mukaan. Kuurona menin auttamaan, mutta aiheutin kai kiukkua lapsen äidille.

Olen monesti ollut ihan tietämätön, kun minulle puhutaan. Tyttäreni huomauttaa vähän välillä, että tuo myyjä yrittää puhua minulle. Taidan olla aika epäkohtelias monen kuulevan silmissä. Joskus sattuu niin, että kuuleva alkaa puhua tyttärelleni. Jos huomaan, että asia on joku tärkeä, niin pyydän tavallisesti paperia ja kynää. Ennen vanhaan ei ollut tulkkipalvelua saatavilla, ja aika moni kuurojen vanhempien kuuleva lapsi oli/on joutunut tulkkaamaan erilaisissa tilanteissa.

Äitini kertoi kerran minulle, miten yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi kertoi äidilleni, että oli joutunut tulkkaamaan gynekologin tutkimusten aikana. Uskomattomia juttuja on tapahtunut, mutta onneksi moni viisas kuuro vanhempi on ymmärtänyt käyttää paperi+kynä –viestintää tai vaikeammissa tilanteissa kääntynyt seurakunnan työntekijöiden puoleen. Luulisi, että nykyaikana ymmärrettäisiin jättää lapset rauhaan. Asia ei ole aina niin, sillä on edelleen tietämättömiä suomalaisia, jotka kääntyvät lasten puoleen. Sama ilmiö on varmaan maahanmuuttajien kohdalla, jossa heidän lapsensa toimivat vanhempiensa tulkkeina.

Kävin kerran lapseni kanssa terveysasemalla, ja vastaanottovirkailija hermostui minulle, kun pyysin paperia ja kynää. Kielsin silloin lasta toimimasta tulkkina, ja luin virkailijan huulilta: ”Puhumalla olisi niin paljon helpompaa!”. Kirjoitin sitten rauhallisesti paperille, ja sanoin, että lapsilla on oikeus olla vain lapsia. Kai sillä virkailijalla oli huono päivä, vaikka toimii asiakaspalvelussa. Onneksi monessa paikassa suhtaudutaan aika kivasti paperilla kirjoitteluun.

Kyllä vähän harmitti lukea Helsingin sanomista jutun kunnallisvaaleista, jossa toimittaja kysyi kuurolta äidiltä asioita ja tulkkaamassa oli hänen alaikäinen lapsensa. Voi olla, että lapsesta ei tunnu vaikealta. Jos on tottunut pienestä pitäen tulkkina olemiseen tai pikemminkin selittäjän rooliin.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Heitetäänkö Suomessa uimataidottomia lapsia veteen?

Syksy alkoi nopeasti. Lasten koulu on käyty jo kuukauden verran. Odotellaan syyslomaa, joka olisi kuukauden päästä. Mitä syyslomalla voisi tehdä? Ainakin vähän hengähtää vähäksi ajaksi. Tuntuu hyvältä, että aloitan jälleen jatko-opinnot kahden vuoden tauon jälkeen. Motivaatio on ollut hukassa, mutta nyt tuntuu että jaksaa paneutua. Haluaisin aloittaa jonkun uuden kielen opiskelun, mutta museologian ja historian opinnot saavat riittää lisurin lisäksi. Mielenkiintoista lukea, miten museologia alkoi kehittyä Suomessa. Kuurojen museo on yksi vanhimmista museoista, sillä perustettiin jo v.1907. Museoita alettiin perustaa oikein kunnolla Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Niin, murrosikäisten lasteni koulunkäynti joskus aiheuttaa oikein harmaita hiuksia. Onneksi on värjäysaineet keksitty.

Harmittaa nuorimmaisen puolesta, että hän ei päässyt takaisin vanhaan kouluunsa jossa tarjotaan ranskan A1-kielen opetusta. Norssikoulu on nimittäin ainoa koulu Jyväskylässä, jossa opiskellaan ranskaa A1-kielenä ja meidän lasta pyydettiin allekirjoittamaan sitoutumaan opiskelemaan. Elämässä tapahtui vähän kaikenlaista, että lapsemme oli välillä Helsingissä ja perhe yhdistyi jälleen. Jyväskylän opetusvirastosta ehdotettiin, että lapsemme voisi opiskella ranskaa äidinkielisten kanssa perjantaisin klo 17-19. Opettajana toimii äidinkielinen ranskan puhuja. Kävi niin, että lapsemme alkoi ahdistua siinä ryhmässä, sillä hän ei ollut muiden lasten lailla äidinkielinen ranskan puhuja.

Ihmetyttää, miksi suomalaisessa koulujärjestelmässä ei katsota kokonaisvaltaisesti lasta. Annetaan vaan lapsen kärsiä, koska hän ei yksinkertaisesti mahdu vanhaan luokkaan. Raha menee lapsen hyvinvoinnin edelle.

Mitä meidän vanhempien tulisi tehdä tämän asian kanssa? Yrittää kannustaa jatkamaan, mutta eihän voi pakottaa itkuista lasta menemään tunneille. Mielestäni on hyvin ajattelemattomasti tehty ehdotus opetusvirastosta, että lapseni menisi sellaiseen opetukseen jossa ei ole edes oppikirjoja. Äidinkielisessä opetuksessa puhutaan paljon äidinkieltä, harjoitellaan lukemista ja kirjoittamista. On vähän vaikeaa tukea, kun ei tiedetä mitä myöhemmin opetuksessa tullaan käsittelemään. Jos voisi vähän kotona kerrata sanastoa ja kuunnella dvd:tä ennen tunteja, silloin saisi lisää itseluottamusta. On kuin heittäisi uimataidottoman lapsen veteen.